No jos vaikka aloittaisin kertomalla pikaisia kuulumisia lähiajoista..
En käy koulussa, koska en vain jaksa. En pysty keskittymään mihinkään kunnolla ja minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa siihen.. Kuulostaa tyhmältä mutta varmasti moni teistä ymmärtää kuitenkin?
Yritin enemmän ku yhtä koulua mutta ei toimi. Pidän siis välivuoden (jos nyt jää siihen yhteen kuitenkaan..)
Opettajan sanat jäivät kaikumaan päähän; "Jos sinusta joskus tuntuu että tarvitset apua niin ota yhteyttä terkkariin. Mutta ku katon sua niin en kyllä usko että tarvitset apua"
Perheasiat ovat kuten aina ennenkin, tulen ja menen kodin ja ulkomaailman välillä melkein niinkun itse haluan eikä ketään oikeastaan kiinnosta miten vietän päiväni. Olen huomannut kyllä että olen jostain syystä lähentynyt siskoni kanssa. En osaa selittää minkä takia (eihän me koskaan edes keskustella mistään ongelmista etc). Ja kuten sanoin, en edes paljoa kotona ole. Vanhempani käyvät liikaa hermoilleni. Aina siskoni on parempi. Aina. Äitini mielestä todellakin. Se on vain aina mennyt niin.. Mutta pärjään hienosti.
Mitä minulle kuuluu?
Tätä on liian vaikea edes yrittää selittää.. Tällä hetkellä kuitenkin paha olla. Näen edessäni mustaa ja harmaata enkä tiedä mihin suuntaan kävelisin. Tai juoksisin.
Tuntuu vähän siltä ettei millään ole enään itseasiassa mitään merkitystä. Että pystyn tekemään melkein mitä tahansa koska ei ole väliä kuolenko tänään vai huomenna. Kontrollin menettäminen sattuu (kuten aina ennekin) mutta silti en tiedä enää mihin uskoa, itseeni vaiko mörköön. Jos "uskon" itseeni, en edisty missään asiassa, olen vain turha olento maan päällä joka ei saa mitään aikaiseksi. Jos uskon mörköön, laihdun, ahdistun, murrun ja hajoan kuitenkin. Mutta asia on yks ja sama koska koskaan ei ole mikään täysin hyvin. Ei siis mikään. Tuntuu siltä että kohta en jaksa enää mitään. Edes olemassaoloa.
Syömiset? Koko tämä viikko on mennyt päin persettä. Siis kunnolla. En edes tiedä mikä minua vaivaa, koska "tuntuu" siltä etten tunne mitään? Mutta silti tunnen.. En nyt osaa selittää tätäkään.
Olen laihtunut, kyllä. Mutta sekään ei estänyt minua ilmeisesti ahmimasta ma-ke päivinä. Tänään kuitenkin ei ollut yhtä paha kuten eilen. Peili, itseinho ja kyyneleet ovat olleet suuria tuntemuksia (tai oikeastaan ainoat). Minun pitää kokoajan olla tekemässä jotain tai tapahtuu hirveitä. Mutta sitten kun ei ole mitään tekemistä?
Joko vajoan johonkin olemattomuuden tilaan enkä oikein mieti mitään (mustaamasennusvihaansinuakuolepois - tyyliin) tai sitten ahmin.. Ja tämä on niin häiritsevää että en tiedä mitä teen. Vedän ranteet auki? Sekään ei tunnu enää miltään joten en edes jaksa harjottaa sitä. Vaikka tekisi kuinka mieli. Vai jaksanko sittenkin?
Ihmissuhteet nyt menee ihan hyvin. Paras ystäväni on tukenani, vaikken häntä enää niin useasti näe. Haluaisin että hänellä ei olisi itse niin vaikeaa, tai kummallakaan, koska hän on yksi tärkeimmistä ja tulee aina olemaan. Poikaystäväni on edelleen maailman ihanin ja toivon että voisin viettää joka hetken hänen kanssaan.
Mietin sitä, että mikä vittu ihmisiä vaivaa? Puhukoot mitä haluaa mutta kuitenkin.. Narkkarihuora? Kuulostaa hyvältä.. Ehkä ryhdyn kunnon nistiksi ja lopulta tapan itseni hirttäytymällä kattolampulla. Siltä ainakin kuulostaa tulevaisuus. Mikäs siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
make my day ♥